Arviointi on työkaluna usein se asia, josta jokainen opettaja varmasti kokee jossain vaiheessa uraansa ahdistuneisuutta. Oppilaita kun arvioidaan monin eri tavoin; on tarkkailua osallistumisesta yhteisiin projekteihin, vuorovaikutustaitojen kehittymisen tulkitsemista, sanakokeita, kokeita, pistokokeita ja paljon muita opettajan omia hyväksi havaittuja arvioinnin mittareita. Loppujen lopuksi opettajan tulee asettaa arvioinnilleen ennen kaikkea tukeva pohja. 

Opetuksen ja oppimisen tulee olla yhteydessä toisiinsa. Ei ole mitään järkevää selitystä sille, että esimerkiksi koetilanteessa kysytään sellaisia kysymyksiä joilla ei ole minkäänlaista yhteyttä tunnilla käytyihin asioihin. Koetilanteessa asiayhteydet siis löytyvät ja ne on kohdistettu oikeisiin asioihin ja ennen kaikkea arvioituihin asioihin.

Arvioinnin tulee olla myös jollakin tavalla yksilökohtaista, mutta samalla tasapuolisuuteen pyrkivää, eettistä, yhdenmukaista ja ennen kaikkea oikeudenmukaista. Opettajan tulee huomioida myös oma työpanoksensa arvioinnin osana. Vaihtelevat työskentelytavat, opetusmenetelmät ja oppilaiden osallistuminen oppimiseen tulee myös huomioida arvioinnissa.Opettaja voi hakea tukea arvioinnilleen myös oppilaan muilta opettajakollegoilta sekä samalla pohtia arviointimittareitaan. Mittareiden tulee kestää läpinäkyvyys, mutta samalla olla tehokkaita ja käyttökelpoisia siinä ajassa ja paikassa kun niitä käytetään. 

Hyviä esimerkkejä tilanteista, joissa arviointitavat ja muodot on syytä tarkkaan punnita ovat esimerkiksi pääsykokeet. Tukeeko esimerkiksi paremmin luokanopettajaksi haluavien hakuprosessia haastattelut ja vaikkapa erilaiset opetustilanteet kuin ulkoaopettelu ja pänttääminen siitä, millainen on hyvä luokanopettaja? 

Curriculum Inquiry - lehdessä tehty julkaisu Connecting the Prose and the Passion: Education as Making Connections sai minut pohtimaan arvioinnin muuntautumiskykyä. Cook-Sather ottaa esiin vaihtelevuuden ja joustavuuden opetuksessa, yhdistäen samalla persoonallisen ja akateemisen tavan jokaiselle oppilaalle omanlaisekseen muuntautuvaksi. Usein koetaan arvioinnin olevan tiukkaa ja tiettyjen raamien mukaisesti tiukasti seurattavaa. Mielestäni on tärkeää tarttua näihin mielipiteisiin ja kysyä, tulisiko arvioinnin olla joustavampaa? Yhteiset linjaukset ovat aina tärkeä osa arvioinnin ja opetussuunnitelman mukaista etenemistä vuosiluokalta toiselle, mutta entä itse arviointitapa? Tulisiko opettajan itse pystyä löytämään oppilailleen ja itselleen mieluisa arviointimenetelmä vai seurattava valtavirtaa sen saralta?

(Curriculum Inquiry, Vol. 38,No 4, Sep., 2008, Review: Essay Review: Connecting the Prose and the Passion: Education as Making Connections)

- Essi

Yliopistossa lähes jokaisella opiskelualalla tutkimuskurssit kuuluvat olennaisena osana opintokokonaisuuksiin. Tuntuu mielestäni osittain hieman hassulta, että esimerkiksi kun valmistut tiettyyn ammattiin, jossa tiedät että tutkimusmetodeilla ei tule olemaan suurempaa jalansijaa omassa työssäsi ja silti sinun täytyy käydä pakollisia tutkimuskursseja. Toki merkittävä etu näistä kursseista tulee olemaan kandidaatin tutkielmaa tai pro gradua tehdessä. Toisaalta niiden merkitystä ei tule vähätellä. Usein yliopistomaailmassa kohtaa ajattelumallin, jossa opiskelijoista halutaan tutkijoita, tai ainakin osittain sellaisia. Yhtälailla opiskelijoiden tulisi olla akateemisesti ajattelevia yksilöitä, jotka osaavat muodostaa tutkimusprosesseja, selittää niiden teoreettisia näkökulmia sekä tehdä itse tutkimuksia niin, että niiden lopputuloksia osataan analysoida ja tehdä niistä päätelmiä suuremmissa mittakaavoissa.

Pitkällä tähtäimellä mietittynä tutkimuskurssit toisaalta avaavat ovia esimerkiksi työelämässä monella tapaa. Opettajan työssä kehittämis-ja tutkimustyö on tärkeää. Opetusta ja oppimista varsinkin tulisi kehittää aina yhä uudestaan ja uudestaan siihen suuntaan, että se on tulevaisuuteen tähtäävää ja että oppiminen valmistelee oppilaita tulemaan täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Aloin pohtimaan, millaista tutkimus- ja kehitystyötä tahtoisin tehdä esimerkiksi itse ollessani opettajana ja minun tulisi jollakin tavalla tehdä kehittämistyötä omalla koulullani. Todennäköisesti panostukseni liittyisi jollakin tavalla lasten aktiivisen ja ennen kaikkea liikunnallisen elämäntavan lisäämiseen, johon kannustaminen alotettaisiin koulussa. Mukaan kehittämistyöhön voisi ottaa muitakin innostuneita opettajakollegoita. Kehittämistyökaluna voitaisiin käyttää esimerkiksi oppilaille jaettavaa seurantalomaketta, johon omaa aktiivisuutta voitaisiin kuvata rasti ruutuun-periaatteella liikuttua aikaa kohden tms. Näin samalla ylitetään oppimisympäristön rajoja ja pyritään tuomaan arvokkaita asioita koulusta kotiin saakka sovellettavaksi. Lisäksi autetaan oppilasta löytämään omat mielenkiinnon kohteensa ja rakentamaan omaa identiteettiään. 

Oppimisen sillat teos ottaa esiin pohdittavaksi oppimisen kaikkiallisuuden. Missä kaikkialla oppimista tapahtuu, millä tavoin, miten opettaja voi tähän kaikkeen vaikuttaa? Kehittämis- ja tutkimustyönä nämä voivat olla niitä kysymyksiä, joihin haluamme etsiä vastauksia koulumaailmassa. Tärkeää on mielestäni luoda yhteyksiä ja polkuja juuri koulun, kodin ja opetuksen välille, johon kehitystyö on oiva väline. Se herättää ajattelemaan toimintaamme, tuomaan uusia näkökulmia ja samalla pohtimaan niiden eettisyyttä. ( Kumpulainen, K., Krogfors,L., Lipponen, L., Tissari, V.(toim.) 2010. Oppimisen sillat. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/15628 )

Ylittääkö koulu oikeutensa, puuttuessaan tämmöisten asioiden kehittämiseen ja muuttamiseen? Kuuluuko näihin asioihin kasvattaminen koululle vai kodille vai molemmille? 

- Essi

Edellä aloittamani aihe koskien muutosta globaalina tapahtumana on siis ennen kaikkea pitkä ja jatkuva prosessi. Haasteina varsinkin koulumaailmaan muutoksessa usein helposti ajatellaan johtuvan rakenteista,yhteiskunnasta ja eritoten varsinkin resursseista. Kun näin laajasta näkökulmasta muutoksen kentälle lähdetään, alkaa muutoksien ketju tuntua haastavalta,monimutkaiselta ja liian hankalalta toteutuakseen. 

Tosiasia kuitenkin on, että mikään asia ei muutu kertaheitolla. Prosessinomaisuus, pitkäjänteisyys, luovuus sekä ennen kaikkea omat asenteet muutoksia ja kehitystä kohtaan ovat avaimia muutoksen eteenpäin viemisessä. Opettajat ovat niitä yksittäisiä asiantuntijoita, joista riippuu hyvin pitkälti onnistuminen ja halu kehittää opetusta ja oppimista edistyksellisempään suuntaan. Lisäksi tarvitaan yhteen hiileen puhaltamista, tiimityötä, keskustelua ja kollegoiden kanssa tavoitteellista yhteistyötä. Halu muutoksen toteuttamiseen voi olla joskus vaikeaa havaita itsestään. Esimerkkinä voidaan varmasti nähdä tyypilliset ns. " vanhan koulukunnan opettajat". Heille opetustyön tuoma pitkä ja vankka kokemus ovat varmasti jollakin tavalla juurruttaneet omaan opetustyöhön niitä elementtejä, joista koetaan hankalaksi luopua, olivatpa ne sitten huonoja tai hyviä. Rohkaisemalla luovuuteen ja ammentamaan ideoita heidän omista kokemuksistaan saattaa tässäkin tapauksessa olla avainasemassa.  Yleistystä heidän osaltaan ei voida kuitenkaan tehdä, sillä on paljon myös pitkän uran tehneitä opettajia, jotka jatkuvasti hakevat itselleen uusia haasteita lisäkoulutusten avulla. 

Muutos kun näkyy joka paikassa, miten ja millä tavalla se vaikuttaa esimerkiksi arviointiin koulumaailmassa? Arviointikulttuuri näkyy myös osittan yhä edelleen hieman muinaisjäänteenä, jonka vuoksi aloinkin pohtimaan, miten arviointia tulisi kehittää? Se usein on hyvin vahvasti taustalla vaikuttavana tekijänä, joka saattaa heijastua sen luotettavuuteen ja mahdollisesti myös sen vertailukelpoisuuteen. 

Arviointi on aina ollut ja tulee aina olemaan tärkeä osa koulua. Sen avulla pystytään tarkkailemaan,ohjaamaan ja antamaan neuvoja oppilaan kasvuun ja kehitykseen, niin vahvuuksien kuin kehittämiskohteidenkin osalta. Oppiminen ja asioiden sisäistäminen sekä syvällisempi ymmärrys ovat usein opittujen asioiden kulmakiviä, joiden pohjalle pystytään alkamaan rakentamaan yhä uudestaan uusista merkityssuhteista laajempia kokonaisuuksia.

Arviointi ei kuitenkaan saa olla itseisarvona koulumaailmassa. Ohjaus ja kannustus ovat ensisijaisia tavoitteita, kirjalliset kokeet ja todistukset antavat taas suuntaviivoja sille, missä oppiminen on tällä hetkellä menossa. Seuratessani harjoittelujen aikana opettamisen ja arvioinnin kehitystä on ollut selvää, että arvioinnissa muutos näkyy selvästi yksilökohtaisemmissa opetustavoissa ja annetuissa tehtävissä, eli eriyttämisessä. Oppilas nähdään paitsi sosiaalisena ryhmässä toimijana, niin myös aktiivisena yksilönä. Tehtävien eriyttäminen ja HOJKS:t ovat yleistyneet suurimmissa määrin. Tähän suuntaan mielestäni muutoksen tuleekin mennä. Jokainen meistä oppii eri tavoin, jonka mukaan opetustakin tulisi jatkossa kehittää ja samalla huomioida tämä arvioinnissa. Tilannetta hankaloittaa tosin se, että se lisää huomattavasti opettajien työmäärää. Ilo on kuitenkin ollut huomata, miten paljon arviointi on muuttunut, kun vertaa omiin ala-asteaikoihin. Muutos siis tulee, mutta pikkuhiljaa ja pienin edistysaskelin! ( http://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/ohjeita_koulutuksen_jarjestamiseen/perusopetuksen_jarjestaminen/perusopetuksen_oppilaan_arviointi/oppilaan_arviointi_menneina_vuosikymmenina)

 

-Essi

 

Maailma ympärillämme on jatkuvassa muutoksessa ja murroksessa. Tavallisen ihmisen arjessa muutos näkyy konkreettisesti esimerkiksi niin, että ei koeta enää tärkeäksi viettää aikaa television ääressä, sillä nyt kaikki tarvitsemamme löytyy ja on saavutettavissa vain parin hiiren klikkauksen päässä joko tietokoneelta, tabletilta tai älypuhelimelta. Internet ja sosiaalinen media ovat vieneet yhä suuremmissa määrin osansa vapaa-ajastamme kuin koskaan aikaisemmin. Teknologian kehitys on suuri harppaus varsinkin koulun muutokselle. Muutoksen tarvetta voi pohtia ja kyseenalaistaa monilla eri kysymyksillä, joita voi myös mielestäni liittää myös itse oman opetuksen kentälle. Miksi teen näin, voisinko tehdä jotakin toisin? Toimiiko tämä tapa nyt ollenkaan kuten ajattelin? 

Kuinka yliopistomaailma ja eritoten luokanopettajien kouluttaminen pysyy mukana kaikessa sen kentällä tapahtuvissa jatkuvissa muutoksissa? Opettajien vastuu tässä suhteessa on oleellinen. Uusien ideoiden, opetustapojen ja tyylien tuominen kentälle tuntuu haastavalta, varsinkin vastavalmistuneen luokanopettajan silmissä. Kokevatko jo kentällä monia vuosia olleet opettajat muutoksen yhtä tarpeelliseksi?

Muutoksen tuominen eritoten kouluun ja omaan opetukseen on asia, jota tulee pohtia monelta eri kannalta. Toki ensimmäiset vuodet opettajan roolissa ovat varmasti pelkkää perusasioiden opettelua, mutta kyllä varmasti jonkinlainen palo käyttää oppimiaan erilaisia opetusmenetelmiä houkuttelee jokaista uutta aloittelevaa opettajaa. Teknologian käyttö on kuitenkin asia, joka täytyy huomioida, sillä sen merkitys opetuksen osana on kasvanut ja kasvaa koko ajan. Sen käyttö on kuitenkin mielestäni perusteltua vasta silloin kun opettaja itse kokee, että se varsinaisesti tuo jollakin tavalla opetukseen lisää sisältöä, hyötyä ja arvoa. Kouluttautuminen teknologian käytön osalta on myös opettajauran aikana tärkeää, jotta sen käytön tarvittaessa hallitsee. Teknologia on vain kuitenkin yksi muutoksen osa-alue koulussa tapahtuvissa muutoksissa. Opetusmenetelmissä yksilö pyritään huomioimaan hänen tarvitsemallaan tavalla mutta samalla yhteisöllisesti opettaen jotta ymmärretään vuorovaikutuksen tärkeys. Lisäksi uutisista saamme lukea, kuinka jossain päin Suomea luokasta on poistettu pulpetit oppimisympäristön kehittämistä varten ja jossain taas oppilaat saavat jo luoda itse oman henkilökohtaisen lukujärjestyksensä joka vaihtuu viikottain. 

Rajala ja kumppanit ovat teoksessaan "Merkkejä tulevaisuuden oppimisympäristöistä" myös ennen kaikkea korostaneet opettajien välistä ns. "kollegiaalista yhteistyötä" suhteessa oppimisen ja opetuksen kehittämiseen. Yhteistyöhön tulisi pyrkiä paitsi koulun sisällä, kuin myös muiden koulujen kanssa kehittämishankkeiden muodossa. Rajala nostaa esiin myös valitettavan tosiasian siitä minkä kaikki jo tiedämme. Yksin opettamisella ja pärjäämisellä on pitkä historia koulumaailmassa, jonka muuttaminen on hankalaa. Tämä on juuri se asia, johon tulisi kiinnittää huomiota. Yhteistyö ja yhdessä pohdinta sille, tarvitaanko muutosta? Onko kaikki opetuksessamme nyt kohdallaan? Mitä voisimme yhdessä vielä kehittää? (Rajala, Hilppö, Kumpulainen, Tissari, Krokfors, Lipponen, 2010. Merkkejä tulevaisuuden oppimisympäristöistä. Opetushallitus. s.59)

- Essi

Opetussuunnitelmaa, sen ajattelumalleja sekä historiaa voimme pohtia monesta eri näkökulmasta. Erityisesti opetussuunnitelma-ajattelussa on huomattu olevan ainakin muutama tärkeä ajattelumalli, joiden pohjalta voidaan nähdä siirtymä menneisyydestä nykypäivään ja joka lopulta ulottuu tulevaisuuteenkin saakka. Opetussuunnitelmien ajattelumalleja on hyvä lähteä tutkimaan tarkemmin vanhemmista suuntauksista uudempiin. 

Moderni ops-ajattelu alkaa rakentaa pohjaa menneisyydestä, tuo oppimisen tulokset nykypäivään ja samalla ennakoi tulevaa. Sen mukaan oppilaat nähdään kärjistettynä "tuotantoeläiminä" joista muokataan tarkasti suunnitellusti yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Lopputulos on siis määrätynlainen ja lopputulos kuvaa vallitsevaa näkemystä. Ajattelumallissa myös itse oppiminen tapahtuu hyvin ohjatusti, suunnitelmallisesti ja harkitusti tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi. Moderni ajattelumalli lähtee siis vallitsevista ja ennakkoon määrätyistä raameista yhteisön luomien tavoitteiden täyttämiseksi. 

Postmoderni näkökulma opetussuunnitelman tulkintaan ja ajattelutapaan lähtee liikkeelle ennen kaikkea yksilöstä, ennalta-arvaamattomasta tulevaisuudesta sekä globaalistumisen merkityksestä. Maailma ympärillämme on jatkuvassa muutoksessa ja murroksessa. Tämän vuoksi on tärkeää luoda uusia merkityksiä sekä pohdintoja arvomaailmastamme. Opetussuunnitelmassa siis ennen kaikkea joustavuus ja vuorovaikutus ympäristön kanssa ovat tärkeä osa prosessia. Postmodernismi tässä asiayhteydessä korostaa nimenomaan kyseistä oppimisen ja kehityksen prosessinomaisuutta, eli se on muuttuva aina siinä kontekstissaan kuin se sillä hetkellä on. Kun puhumme yksilöstä ja yksilöllisestä oppimisesta, tulee myös tavoitteet huomioida sen mukaan, millaisia oppimiseen liittyviä tarpeita oppilaalla on. 

Mutta miten tulevana luokanopettajana suhtaudun tällaisiin ops-ajattelumalleihin? Onko olemassa kultaista keskitietä jossa voitaisiin ottaa molemmista jotakin, niin modernista kuin postmodernista ajattelumallista? Miten luoda kuva opetussuunnitelmasta, joka olisi mahdollisimman kattava ja ehyt?

Modernismin osalta voidaan nähdä selkeää kritiikkiä. Tietynlainen massanomainen ajattelu ei edistä oppilan oikeuksia yksilölliseen ja omalle tasolleen sopivaan opetukseen ja oppimiseen. Lopputulokseen keskittyvä ajattelumalli ei välttämättä keskity siihen mikä on olennaista opetussuunnitelman aikana, eli varsinaiseen oppimiseen ja kehittymiseen jota opiskelujen aikana tapahtuu. Toki hyvä suunnittelu ja päämäärien tavoittelu kuuluu taas niihin piirteisiin, joita jokaisen opettajan tulee jatkuvasti pohtia laadukkaan opetuksenkin kannalta. 

Postmodernismista katsottuna tilanne on päinvastainen. Toki on hienoa, että opetusta katsotaan yksilöön keskittyen ja sillä tavoin luodaan pohjaa oppimisen prosessiin yksilökohtaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.  Mutta riittääkö aina pelkkä yksilö? Asumme kuitenkin yhteiskunnassa, jossa yhteistyö ja yhteiset säädökset ja päätökset pitävät yllä hallitsevia rakenteitamme ja luo meille samalla turvaa suunnitelmallisella toteutumisellaan. 

Yhteenvetona voitaisiin sanoa: Suunnittele, tavoittele päämääriä, rakenna raameja mutta älä liian tiukkoja. Sovella, keskustele ja ole aktiivisesti vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa. Muista kuunnella yksilöä ja hänen tarpeitaan oppimisessa ja rakenna sen mukaan opetuksen kulmakivet. Mitäs mieltä siellä ollaan, voidaanko tällaista kultaista keskitietä löytää näiden ajattelumallien välimaastosta, vai tulisiko valita vain toinen jota tahtoo noudattaa?

-Essi